Remember our memories forever

Olin vielä tänään innoissani siitä että pääsin haluamaani kouluun ja toivoin jo että koulut alkaisi, kunnes tulin isäni luo joka suree kun isoisän syöpä on levinnyt niin paljon että se makaa sairaalassa ja elää lääkkeiden voimalla. Tästä syystä sain kuulla kunniani kun isällä hermot kireellä ja aloin itsekkin miettiä että kohta mulla ei enään ole isoisää. Mulla on tänään kokoajan ollut semmonen fiilis että tekisi mieli itkeä ja onnkes mulla on ollut sisko, serkut ja kummit tukena.

Muistan kun olin n.10v kun mun mufi (äidin isä) kuoli, en ensin edes tajunnut sitä, en itkenyt, kunnes tuli hautajais päivä ja tajusin kuinka tärkeä mufi mulle oli ja että en oikeasti enään näkisi sitä, se oli todella kauheaa.

Mua ei ollenkaan huvittaisi mennä sairaalaan katsomaan sitä mun sairaala kammon takia ja haluan muistaa sen semmosena kun oon sen syntymästä asti nähnyt, haluisin kuitenki osoittaa sille että sillä aina on paikka mun sydämmessä vaikka ei olla paljoa nähty nyt viimisinä vuosina, en vain tiedä miten, mietin että olisin lähettänyt kirjeen isäni mukana sairaalaan mutta en tiedä auttaako se...

Sen olen ainakin päättänyt että kun mulla on rahaa ja olen 18v (ellen saa vanhemmilta lupaa aikasemmin) niin otan 2 tähteä mun ranteeseen jotka tarkoittavat mufia ja isoisää taivaan kirkkaimpina tähtinä ja ehkä textin viereen ja ehkä jossainvaiheessa laitan siihen uusia tähtiä muista tärkeistä poismenneistä ihmisistä.

Tää postaus oli nyt aika avautumista mut ainakin tuli helpompi olo ja voin alkaa hiipiä nukkumaan.

<3 Janika